Viikon Kirjava: Jussi

Kysytpä keltä Kirjavalta tahansa, että kenen paikka on piirin keskellä, niin vastaus löytyy heti. Jussi, tuo Kirjavien oma nallekarhu ja lavalla monen yleisössä istuvan naisen huomion kohde, on tunnettu uskomattomasta draivistaan, suoristumattomista käsivarsistaan ja lievästä suuruudenhulluudesta, joka välillä meitä hauskuuttaa, mutta joka kuitenkin vie koko ryhmää eteenpäin tanssin saralla.

Jussi, tuttavallisemmin Jusa, saapui Lönkan liikuntasaliin vuonna ‘99 ja ilmoitti haluavansa mukaan nähtyään pienenä alakouluikäisenä Rajan Nuorten kevätkonsertin. Rempseä, rohkea ja noheva poika löi ohjaajan täysin ällikällä niin totaalisesti, että vasta ehkä kolmansissa harkoissa tuli mieleen, että opittavaakin varmasti on. Jussi oli heti kuin kala vedessä ja löysi paikkansa Kirjavissa tuossa tuokiossa, keskeltä piiriä tietenkin! Pienestä pojasta asti Jussi on tullut loistavasti toimeen Kirjavien tyttöjen kanssa ja aikojen saatossa oma tyttöystäväkin, Salla, löytyi Kirjavista.

Löysi se Kalle kannon nokassa keikkumisen jälkeen kivan tytön, ei vaan ollutkaan Aino!

Jussi on elävä esimerkki siitä, miten voi yhdistää kaksi hyvin erilaista harrastusta: tanhun ja jääkiekon. Tanssitaustasta oli varmasti paljon hyötyä kiekkoa pelatessa, kuten myös jääkiekkoilijan hyvästä kunnosta tanssissa. Vaikka lätkän suuret harjoitusmäärät meinasivat jättää tanhu-uran jalkoihinsa, ja väliin mahtui vielä pelaaminen toisella paikkakunnalla sekä armeija, Jussi ei luovuttanut vaan järjesteli viimeiseen asti menemisiään. Ammattikorkeakoulun alkaessa jääkiekko jäi, ja näin Jussi antoi kansantanssille jakamattoman huomionsa vuosien tasapainoilun ja aikataulujen järjestelemisen jälkeen. Tästä me kaikki olemme suunnattoman onnellisia.

Jussi on yksi Kirjavien kunnianhimoisimmista tanssijoista, joka iskee tavoitteet korkealle. Pienimmätkin yksityiskohdat hiotaan kuntoon, eikä haasteiden edessä luovuteta. Taitavana ja musikaalisen tanssijana Jussilla on hyvä oman kehon hallinta ja hän oppii uutta liikemateriaalia todella nopeasti. Parhaimmillaan Jussi on kiperissä karjalaisissa tansseissa ja nopeissa taito-osioissa, ja luovuus ja kokeilunhalu ovat ehdottomasti Jusan vahvuuksia tanssilattialla. Hän on loistava viemään, ja Jussin kanssa voi tyttönä varautua aikamoiseen kieputukseen - hänet kun tunnetaan mahtavista voimistaan! Lavalla Jussi antaa aina kaikkensa, ja rakkaus lajiin ei jää hänen tulkinnastaan koskaan epäselväksi.

Tytöt Jussin pyörityksessä

Tanhukovikset Lassi ja Jussi

Vaikka Jussillakin menee välillä pata jumiin treeneissä, on hän usein porukan ikuinen tsemppari: se huumorin ja hyväntuulisuuden ylläpitäjä, jota etenkin nälkäisinä ennen ruokataukoja tarvitaan. Jussi arvostaa tehokkuutta ja on ottanutkin mukavasti roolia kaikenlaisen speksaamisen tiivistämisessä. Treenien tauoilla hänellä onkin sitten tapana virkistäytyä esimerkiksi painimalla.

Rakennusinsinöörinä työskentelevä Jusa taitaa monenmoiset remontit ja talkoot, ja saapuu aina tanhumenoihin kotoaan Helsingistä Salla mukanaan. Yhteinen koti Sallan kanssa tulee syksyn alussa muuttumaan hetkellisesti “poikamieselämään”, kun Salla muuttaa Ruotsiin opintojen perässä. Vapaalasku ja erityisesti Lyngenin vuoret ovat lähellä eräjorma-Jussin sydäntä, ja ne reissut heitetään naama virneessä ja parta kuurassa. Lisäksi seikkailumieli vie Jussin jatkuvasti haastamaan itseään uusien lajien parissa luonnon helmaan - usein Lassin kanssa. Ei ole nyppylää, jota ei voisi kiivetä Jussin vahvoilla reisillä!

Positiivinen ja itsevarma Jussi tietää, mitä tahtoo, ja luottaa optimistisesti siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Hänen kanssaan on ihana höntsätä, heittää hyvää läppää ja nujuta milloin missäkin. Hän on ihailtavan idearikas, ja äärimmäisen taitava työstämään videomateriaalia. Hyvän kotiruoan ystävänä Jussi arvostaa äidin (ja anopin) ruokapatoja, ja hänellä onkin aivan huikeat kotijoukot tukemassa pojan seikkailuja. Reissuihin Jussi on aina valmis lähtemään, ja mitä kauemmas, sitä parempi - vaikka kyllä kotimaan reissutkin kelpaa!

Niin, Jussi tykkää kikkailla kaikkea. Kohtaaminen kaktuksen kanssa Perusta 2010.

Kolme Kiperää Kysymystä Kirjavalle

Mikä Kirjavissa on parasta?

Kirjavat on ollut hieno paikka kasvaa aikuiseksi. Sait tulla juuri sellaisena kuin olit ja siut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olit. Sitten, naps vain, siulla on sellainen ystäväyhteisö, turvaverkko, paikka, jonne aina palata ja jossa aina otetaan ilolla vastaan, koko loppuelämäsi. Näin vanhempana sille osaa antaa arvoa. Ties minkälainen entinen lupaava jääkiekkoilijan alku, nykyinen syrjäytynyt nuori miusta olisi tullut ilman Kirjavia. No, tiedä häntä. Silti. On ollut kyllä ainutlaatuista olla mukana Kirjavissa.

Keskustelun taito on osoittautunut ehkä tärkeimmäksi asiaksi, jonka ohjaajamme Merja on meille opettanut omalla esimerkillään. Vaikeistakin asioista pitää ja voi puhua, ja kyllä ne siitä selviää kun sanaisen arkkunsa avaa ja puhuu asiat selviksi. Sitten jatketaan eteenpäin. Tuosta keskustelun ja sosiaalisen kanssakäymisen opettelusta nuorena on nykyään “aikuisena” ollut suurta hyötyä töissä. Vaikeitakin, useimmiten rahaa koskevia asioita, on helppo ottaa esiin ja aloittaa perkaaminen. Kiitokset siitä Merjalle ja muille Kirjaville.

Jos seuraisi sivusta, niin meillä on nykyään niin monenlaisia ihmisiä, eri lähtökohdista lähteneitä, ja silti kaikki aivan yhtä arvokkaita. Ei ole mitään hierarkioita, “mie en voi puhuu ton kaa ja toi ei saa puhuu ton kaa”-juttuja”. Ja kun treenataan uutta ohjelmistoa, tai ulkomaan matkaa varten, kaikki ovat täysillä mukana ja puhaltavat yhteen hiileen. Kaikilla on sama tavoite, päämäärä: saada itsestään kaikki irti ja siitä koreografiasta niin timanttinen kuin ikinä voi. Se työmoraali on käsinkosketeltavaa ja jälkeenpäin mahtavaa muistella.

Tuorein muisto on keväältä 2015 kun tehtiin Kohti-teosta, jolla sitten mentäisiin Luokitteluun. Alussa toki oli vaikeaa itse kullakin, mutta kun homma alkoi luonnistumaan, niin kyllä sitä painettiin pitkää päivää toisiamme tukien ja tsempaten. Ja kyllä niitä selkärangan liikeratoja ja jalkaterän asentoja hinkattiin ja höylättiin. Vitsit….Tarvittaisiin joku Waltarin Mika ilmaisemaan verbaalisesti se työmoraalin määrä ja treenien tunnelma. Se oli hienoa, ja näin jälkeenpäin ajatellen sitä aikaa on ikävä. Toivottavasti samanlaista fiilistä pääsisi kokemaan tulevien teosten kanssa.

Lempikoreografiasi Kirjavien ohjelmistosta?

Lempikoreografia on yleensä se uusin iso juttu, mitä ollaan tekemässä tai juuri tehty. Eli Kohti-teos olisi tällä hetkellä se. Vaikkakin koreografian treenaus oli suurinta kuraa ikinä, eikä liikemateriaalin “oikeanlaisesta” suorittamisesta meinannut tulla mitään. Ärsytti tulla viikonloppureeneihin ja ärsytti lähteä kun ei omasta mielestään ollut osannut. Taaskaan. Tanssi kevyesti, mutta älä pehmeästi. Tanssi agressiivisesti, mutta silti joustavasti ja ilman raivolla puskemista. Koita siinä sitten…. Ja sitä jo yllämainittua selkärangan liikeradan treenausta peilin edessä…. hohhoh...

Treenattiin Kohtia siis 2015-luokittelua varten, ja kyllä se kaikki jalan ojennuksen, jonkin hyvin erikoisen polska-askeleen (en vieläkään tiedä nimeä)  ja kropan “kolmiulotteisuuden” treenaus alkoi loksahtamaan kohdalleen mitä lähemmäs luokittelua päästiin. Kohti alkoi olla “Se juttu” jota oikein palaa halusta päästä esittämään, tarjota yleisölle elämyksiä taiteen ja tanssin kautta.

Ei-luokittelu -ohjelmistoista Siirtistä, eli Siirtokarjalainen lähtee Uudeltamaalta, taitaa olla kivointa esittää. Alussa sopivasti rauhaa, ikään kuin kerätään jännitystä ja vauhtia, sitten vaan terävä kiihdytys kun koreografian nopea osuus alkaa, ja poimunopeudella aina setin loppuun saakka. Toimii. Aina.

Hauskin leirimuistosi?

Leireiltiin nuorina todella paljon, ja niistä leireistä on tietenkin vain hyviä muistoja. Ihan yksittäisiä muistoja on vaikea nostaa esiin. Tuli touhuiltua kaiken maailman leikkejä, pelejä, ja ryhmän omia juttuja. Kirjavien leirit olivat aina vähän kuin rippileiri. Aina oli ohjelmaa, oli hieno porukka, ja leirin päätyttyä harmitti seuraavan viikon kun joutui olemaan taas “normaaleissa” jutuissa, eli pelata jääkiekkoa, höhö.

Pelasin siis nuorempana jääkiekkoa ihan vakavissani ja tanhu sitten oli siinä mukana toisena “vakavana” harrastuksena. Useat leirit, tai oikeastaan lähes kaikki, menivät niin, että valvotaan aamuun saakka jutellen ja tehden meidän omia juttuja. Ja mie illalla rupesin aina kattomaan kelloa: 23:00...00:00...02:00...05:00…. Pitäis seiskalta herätä ja lähtee pelaamaan. Se oli sellasta, mutta jälkeenpäin ajatellen siistiä, ja nuorena sitä jaksoi (nykyään: kolmen tunnin unet ja seuraavana päivänä urheilusuoritus. Hyyyyyi)!

Kun sain ajokortin, niin oli ehkä hienointa aamulla lähteä leiriltä autolla Lappeenrantaan pelaamaan (leiripaikka oli siis Lemin lähellä). Siinä oli sitä vapaus-fiilistä. Sitten vain pelin jälkeen takaisin leirille, aivot tanhuasentoon ja muiden kanssa leikkimään vinkkiä tai mitä ikinä olikaan siinä vaiheessa kesken. Se oli elämää se!

Jälleen ensi perjantaina uusi Viikon Kirjava!